Aika ja ajankulu on erikoista...tuntuu että vasta eilen oltiin sairaalassa sanomassa hyvästejä äidille...mutta tänään siitä tulee jo vuosi kun äiti kuoli...maanantaina 14. maaliskuuta klo 19.05. Viikonloppuna on tullu kyllä käytyä vuoden takaiset tapahtumat mielessä läpi...ihmeesti sitä muistaa paljon asioita...sellaisiakin joita ei kuvittelisi muistavan. Alkaako se elämä ja suru helpottamaan tästä eteenpäin...eikö sanota että se ensimmäinen vuosi ja sen kaikki juhlapyhät ym on vaikeinta aikaa...varmaankin...mutta aina joku tai jokin muistuttaa jostakin joka koskettaa äidin elämää ja meidän yhteistä eloa. Kaiketi se niin pitääkin...ei saa unohtaa...joka päivä tulee puhuttua etenkin isän kanssa miten äiti tämän teki tai mitä mieltä olisi tästä ollut...ehkä se on sitä surutyötä edelleen...jatkuvasti....lopun ikää...paljon on asioita joiden kautta äiti muistuu mieleen. Ja veljenlapset monasti muistelee mummoa...tuntuu että minä olen nyt se varamummo...tähän meille tullaan vielä niinkuin ennenkin...mummolaan....onko ruokaa...anna sitä...tee sitä...passaan lapsia kun mummo...ja huomaan itsekin että olen ottanut sen mummon roolin enkä ole enää pelkkä täti. Mummola ja mummo oli lapsille tärkeä...ja niin se saa vieläkin olla...ja kaikki mummon tavarat on vielä paikallaan niinkuin ne jäivät kun mummo lähti sairaalaan viimisen kerran. Vaatteet kaapissa...muut tavarat....meikit...kaikki. Miksi niitä menee korjaamaan pois....mummon vaatekaapilla on hyvä käydä välillä katsomassa onko siellä mitään "lainattavaa"...yhteisiä ne oli jo hänen eläissään ja yhteisiä on vieläkin...elämä jatkuu vaikka yksi on poissa....ei kaiken tarvitse muuttua...äiti on aina mukana niin arjessa kun juhlassa...ikuisesti.