on outoa....kun joku puuttuu pihalta, viereltä, kodista...tuntuu liian hiljaiselta vaikka eihän se poika ollut oma itsensä enää vähään aikaan....ei oikeastaan noteeranut enää ketään muuta kun minut...ei vaikka kuka tuli pihaan...asiakkaiden lapsia kävi morjestamassa vielä viikonloppuna...ei muita...lapset olivat Manulle aina tärkeitä...se tykkäsi heistä ja halusi pussailla ja töniä isolla kuonollaan.

Jäpälle ei maita ruoka...en tiedä ikävöikö se velipoikaa...ehkäpä...näytin sille Manua kun se makasi kuistilla kuolleena...en tiedä oliko järkevää...ajattelin että kun se tajuaa että velipoika on mennyt lopullisesti ei se sitä osaa etsiä mistään...kyllähän se varmaan kaipaa toista....kaikki ikävöi Manua. Se oli vaan SE koira jollaista toista ei tule...ja sen sairastuminen tuli kyllä niin puskista. Pave oli ollut aina sairas...tai ainakin siltä tuntui...pienestä pitäen sillä oli jotain häikkää...maitohampaatkaan ei lähteneet suosiolla pois vaan ne piti elli vetää irti.

Manu oli aina se terve tapaus...niin fyysisesti kun henkisesti...viiden vanhana sillä ilmeni tuo silmävika joka pisti jalostusuroksen tittelin jäihin...olisi sitä voinut käyttää jalostukseen mutten halunnut..kun ei ollut varmaa oliko silmäsairaus perinnöllinen. Nyt kaduttaa hiukan...olisin halunnut Manun jälkeläisen...eihän se olisi silti ollut Manu vaan ihan toinen koira. Kaikki koirat ovat omanlaisensa..niin oli Pave ja Manukin...aivan erilaisia....silti yhtä rakkaita.

Pave oli se itsepäinen jäärä joka teki juuri niinkuin halusi...Manu oli se kiltti poika joka teki niinkuin minä sanoin...välillä kyllä yritettiin kokeilla rajoja mutta hauskaa sen tempaukset oli. Naapuria aina nauratti kun Manu kävi varastamassa heidän kurkkupenkin päältä pakkasharson ja lähti vetämään sitä kotia päin...varmaan ajatteli tuoda emolle hunnun. Samoten Manu varasti samaiselta naapurilta meidän puutarhalta ostetun kanankakkapussin...ihmettelin mistä sellainen oli meidän pihalle ilmestynyt mutta totuus selvisi myöhemmin...poika oli kotiin päin...nauroinkin että kun Manu oli kotoisin Varkaudesta niin tuo varastaminen oli synnynnäinen "vika".

Kepit oli Manulle etenkin nuorena tärkeitä...tai ei kai 5 metrisiä puun oksia voi kepeiksi enää sanoa....niitä löytyi pihalta harvasa päivä..polttopuiksi varmaan niitä keräili. Luun piilotus oli myös mieleinen leikki...kun Jäpä tuli taloon niin alkoi kova kilpailu siitä kuka löytää nopeimmin toisen luu jemman...Metsälenkit oli pojalle tärkeitä...ja mustikan keruu matkat minun kanssa...oli turvallista keräillä marjoja kun "karhu" makasi vierellä ja vartioi minua. Vielä tänä syksynäkin jaksoi poika lähteä minun kanssa metsään samoilemaan.

Onneksi on monia valokuvia Manun elämän matkalta...ekalta reissulta kun käytiin veljenpojan kanssa tutustumassa Manuun ja toiselta reissulta kun haettiin poika kotiin....muistan kun pelkäsimme miten Pave suhtautuu pikkuveikkaan kun saavuttiin kotia...pelko oli aiheeton ja ekasta päivästä lähtien pojat tulivat hyvin juttuun...ikinä ne eivät tapelleet keskenään..söivät samasta ruokakupista, jakoivat luut ja lelut...nukkuivat vierekkäin ja tekivät kaiken yhdessä....olivat parivaljakko jota ei erottanut kun kuolema. Nyt saavat velipojat olla taas yhdessä ja juosta ja riehua niinkuin nuorena ja terveenä...olisin halunnut pitää heidät ikuisesti itselläni mutta eihän niin vaan pysty...ymmärrän kun on pakko luopua jostain rakkaasta vaikka kipeää se tekee.

Manu oli se minun koira...koira joka luotti minuun täysin ja oli kuin minun varjo...nyt tuntuu että joku puuttuu viereltäni...olen kadottanut varjoni...ehkä se vielä joskus löytyy mutta ikinä ei tule toista Manua...enkä edes halua...koska jos joskus otan vielä leonberginkoiran on sen tuleva olemaan oma yksilö niinkuin muutkin ovat olleet...koira joka keksii taas omat kepposensa.

manu%20ja%20keppi.jpg